Ikävä sellaista, jota ei koskaan ole edes ollut

Herään herätyskelloni soittoon klo. 05:00 aamulla. Torkutan ainakin puoli tuntia, sillä en jaksa millään nousta sängystä ylös. Onneksi on kuitenkin kesä, ulkona on valoisaa eikä herääminen enää hetken päästä tunnu niin ylitsepääsemättömän vaikelta. Voisin laittaa herätyskelloni herättämään suoraan puoli kuudelta milloin oikeasti nousen ylös, mutta torkuttamisesta on tullut jo tapa ja jollain tavalla jopa ajattelen, etten ainakaan tällä tavalla nuku pommiin, sillä olen tuon kuluneen puolen tunnin aikana ikään kuin jo hereillä, vaikka en sitten kuitenkaan aivan täysin.

Pesen kasvoni viileällä vedellä, laitan kasvoihin rasvaa. Dödöä kainaloihin. Harjaan hampaani, mutta hiuksia en yleensä edes vaivaudu kampaamaan. Reilu puolitoista vuotta sitten ottamani permanentti on aamuisin aivan kamala takkukasa ja vaikka tiedostan, että sille pitäisi tehdä jotain en vain saa aikaiseksi. Siksi kieputan sen sotkuiselle nutturalle, jota kiroan aina iltaisin kun avaan työpäivän jälkeistä harakanpesää.

Istun autossa tasan kello kuusi ja työmatkani kestää 25 minuutista puoleen tuntiin. Kuuntelen usein kuulokkeista Anssi Kelan biisejä, laulan aina tietyissä kohdissa sieluni kyllyydestä. Tulen hänen kappaleistaan useimmiten hyvälle tuulelle ja saan reippaan aloituksen päivälle. Joskus, kun en ole ehtinyt kuuntelemaan lempparipodcastieni jaksoja, kuuntelen myös niitä. Keskeneräiset äidit - podcast on todella samaistuttava, täynnä arjen realismeja ja tuntuu kuin kuuntelisin työmatkani ajan ystävieni juttelua. Toinen, todella kaukana omasta elämästäni on Lindan ja Alexan Nonsense. On mielenkiintoista kuulla kahden niin eri elämäntilanteessa olevien naisten ajatuksia ja jokainen jakso on suoranaista viihdettä, sillä hyvällä tavalla kuitenkin.

Puoli seitsemän maissa olen työpaikkani pihalla. Leimaan itseni sisälle, vaihdan työvaatteet ja kävelen yhdelle osastoistamme, minne yleensä porukka kokoontuu ennen vuoron alkua. Otan kahvikupin, kaadan sen puolilleen ja lorautan reilusti maitoa päälle. Olen aika usein paikalla ensimmäisenä ja jään odottamaan työkavereiden saapumista. Tulee ensimmäinen, tulee toinen. Kolmas ja neljäs. Kaikki ovat koolla. Käymme läpi yövuorolaisen kanssa rapsan, vaihdamme ennen varsinaisen työvuoron alkua työkavereiden kanssa vähän kuulumisia. Kesäloma on ollut kiinnostavin puheenaihe jo joitain päiviä. Ymmärrän sen täysin.

Jaamme tehtäviä. Voin tänä aamuna tehdä jotain sellaista, mitä työkaverini on tehnyt jo monena aamuna. Herätän, vien vessaan, autan aamupesuissa, puen vaatteet ylle. Ohjaan, avustan, kuuntelen, olen lähellä, läsnä, aina tavoiteltavissa. Ai takana on huonosti nukuttu yö? Toivottavasti aamukahvi piristäisi mieltä. Annan aamulääkkeet, laitan proteesit suuhun, syötän, vaihdan kuulumiset. Ohjaan, avustan, kuuntelen, olen lähellä, läsnä, aina tavoiteltavissa.

Yhdeksän jälkeen lähden itse aamupalalle. Puuroa, saaristolaisleipää, juustoa, salaattia ja kurkkua. Istun alas, saan hetken hengähtää. Maistuupa aamupala todella hyvältä ja nälkäkin oli kova. Näen muita työkavereita, vaihdamme kuulumisia. Lähden takaisin osastolle, nappaan vielä kahvikupin, kirjaan ylös aamulla tehtyjä töitä, luen lisää rapsoja. Toistan samaa työtä monta kertaa päivässä. Jalkani ovat aivan rikki, selkääkin koskee kun en muistanut pitää huolta omasta ergonomiasta, tyhmä minä. Vaihdamme työnlomassa työkavereiden kanssa kuulumisia, olemme läsnä toisillemmekin. Nauramme, yksi tämän työn parhaita puolia on huumori. Huomaamme, että kello käy. Töitä pitää jatkaa, kohta tulee jo iltavuorolaisetkin. Katson ulos ikkunasta, ilma näyttää ihanalta.

Työpäivän jälkeen istun autossa. Se on taas inhottavan kuuma, ollut jo monena iltapäivänä kun ulkona on mitä lämmin kesäsää. Avaan ikkunan, laitan puhaltimen kolmoselle, aurinkolasit päähän ja lähden ajamaan kohti päiväkotia. Kuuntelen taas Anssi Kelaa, keskenjääneitä podcasteja tai joskus en kuuntele mitään muuta kuin päässäni myllertäviä ajatuksia. Se tekee useimmiten työpäivien jälkeen hyvää, hiljaisuus. Autossa on edelleen kuuma.

Päiväkodin pihalla lapset juoksevat luokse, puhua pälpättävät molemmat toistensa päälle enkä saa heistä selvää. Vaihdan päivän kuulumiset englanniksi ja vaikka kielipääni on oikeasti ihan hyvä, en saa sanottua takaisin muuta kuin " Okay! " tai " Nice! " Haen tytön puolelta piirustuksia ja pojan puolelta korkeintaan likaisia vaatteita.

Peruutan autoni rintamamiestalomme pihalle. Olen peruuttanut pihalle niin monta kertaa, että tiedän jo tasan tarkkaan mihin kohtaan mäkeä auto pitää pysäyttää ja missä kohtaa lähden kääntämään renkaita. Jokainen kerta peruuttaminen onnistuu täysin moitteettomasti. Lapset juoksevat autosta kotiovelle, usein tällä pienellä matkalla ovat jo ehtineet saada aikaiseksi riidan joko siitä, että isoveli oli ovella aikaisemmin ja toinen vain juoksi toisen ohi. Olen väsynyt työpäivästä, haluaisin kaatua sohvalle pieneksi hetkeksi, mutta laitan pyykinpesukoneen pyörimään sillä pyykkiä on kertynyt taas lukematon määrä. Joka päivä pyykkiin menee t-paitoja, sukkia, pikkareita ja shortseja!

Rapsutan hetken Brunoa, avaan jääkaapin ja huomaan että pitää käydä kaupassa. Onneksi olen ollut fiksu ja tehnyt ruokaa jo edellisenä päivänä sen verran, että siitä riittää myös täksi päiväksi. Lapset nollaavat päiväkotipäivää hetken sohvalla, toinen katsoen Netflixiä ja toinen pelaamalla puhelinta. Ruutu-aikaa puoli tuntia ennen ruokaa. Puoli tuntia on kulunut ja huudan keittiöstä ruutu-aika, kumpikaan ei kuuntele. Menetän hermoni, jotka tuntuvat muuttuvan koko ajan lyhyemmiksi ja lyhyemmiksi. Lopulta lapset istuvat pöydässä. Nirsoilevat, eivät halua salaattia. Lopulta kuitenkin syövät hyvin. Lapset siivoavat jälkensä, poika lähti jo kaverilleen. Me lähdetään tytön kanssa lenkille, Bruno hihnan päähän ja tyttö potkulaudalla vieressä. Menemme tunnin lenkin, onneksi tyttö on innokas lenkkeilijä ettei aina tarvitse mennä yksin ja samalla saamme äiti-tytär aikaa. Takaisin kotona olemme suurinpiirtein seitsemän aikaan illalla. Ohjaan tytön suoraan suihkuun ja lähetän viestin yhteiseen viestiryhmään, että poika saisi tulla kaverilta kotiin iltapuuhille. Poika on kotona alle kymmenessä minuutissa.

Teen molemmille iltapalaa, yleensä syömme yhdessä me kolme. Katson keittiön ikkunasta ulos suoraan tontille ja näen miehen maalaavan ikkunalautoja tai jotain muuta tärkeää. Ärsyynnyn miksi hän ei voi tulla jo kotiin, miksi aina minä saan laittaa lapset nukkumaan, toimia erotuomarina, pestä hampaat ja valita seuraavan päivän vaatteet. Olen suorastaan niin ärsyyntynyt, että päätän jo valmiiksi olla vihainen kun hän tulee tontilta myöhään sisälle. Vitsit, miten toisen naama voikaan ärsyttää. Tiedän, ettei se ärsytä enää huomenna tai ylihuomenna, mutta juuri sillä hetkellä ne hiestä märät kasvot hiekkatien toisella puolella ovat maailman ärsyttävimmät.

Lapset peittelen iltasadun saattelemina sänkyyn, kello on yhdeksän. Pusuttelen, halaan ja kerron rakastavani. Peittelen. Vielä oven raosta toivotan hyvät yöt. Joka ilta sama juttu. Lapset jo tietävät mitä odottaa ja jos vaikka unohdan, he muistuttavat kyllä.

Menen alakertaan. Siivoan keittiön, laitan pyykit kuivumaan. Käyn suihkussa. Mies on vieläkin tontilla. Kaadun sänkyyn, jokaista ruumiini osaa särkee ja vihloo. Olen aivan puhki ja herätyskello herättää uuteen päivään seitsemän tunnin päästä. Päivään, joka on vain nimeltään keskiviikko tai torstai, mutta sisällöltään täysin samanlainen mitä edeltäjänsä.

Selaan hetken sängyssä tai sohvalla muiden ihmisten somea. Ihmisten, joita en edes kunnolla tunne. Kaikki tuntuvat olevan vapaalla, lapsivapaalla tai lapset on viety juuri isälleen viikoksi. Stooreissa vilahtaa viinilasit, auringonlaskut, joku todella hyvältä kuulostava bändi ja korvissa killuu Poola Katarynan korvikset. On polkkatukka ja huulissa punaa. Kaikki ovat tyylikkäitä, hauskoja ja onnellisia. Mä otan vahingossa itsestäni kamalan selfien, kun möhlään stoorien kanssa. Mulla on ylikasvanut permanentti, hormooninäppyjä, tummat silmänaluset ja kaksari.

Muiden elämää katsoessani mut valtaa tunne, ikävä. Ikävä jotain sellaista kohtaan mitä ei ole edes koskaan ollut. En ole koskaan vienyt lapsia isälleen, koska emme ole eronneet emmekä ole eroamassa edes. En muista koska olisin istunut ulkona auringonlaskussa juomassa viiniä tai kuunnellut hyvää bändiä ulkona, eikä mulla ole Poola Katarynan korviksia. Enkä osaa meikata.

Mutta, mä niin kovin haluaisin tehdä tuon kaiken - paitsi erota miehestä. Sillä sen ärsyttävästä naamasta huolimatta rakastan häntä ylitse muiden. Haluaisin kuitenkin oikeasti olla hetken joku muu kuin äiti, erotuomari, hoitaja, koiranulkoiluttaja. Haluaisin elää huolettomammin. Edes yhden päivän.

Sen sijaan herätyskelloni herättää huomennakin klo.05:00 ja torkutan taas sen puoli tuntia. Nousen, pesen kasvot, laitan dödöä ja harjaan hampaat. Ajan töihin, kuuntelen Anssi Kelaa, ehkä saatan repäistä ja laulan sieluni kyllyydestä " Parasta aikaa " - biisiä ja kuvittelen edessä olevan päivän tuovan eteeni jotain maagisen ihanaa.

Kunnes biisi loppuu ja tajuan olevani tavallisessa keskiviikossa.

Kommentit

  1. Ihana teksti Jenna! <3 Kirjoitat niin hyvin!

    VastaaPoista
  2. Some maailma on siitä paska, että muiden elämä tuntuu paremmalta, ku oma. Oon miettinyt tota vuoroviikko-juttua siltä kantilta et sais puolet ajasta elää niinkuin lapseton, vaikka niitä olisikin. Kuullostaa kivalta näin lapsettoman näkökulmasta, mut en tiedä osaisko siitä nauttia vai oisko sit kuitenkin niitä ikävä? Ois siinä varmaan puolensa, mut niin on varmaan siinäkin että vanhemmat on yhdessä.

    VastaaPoista
  3. Nimenomaan, some! Toisaalta se myös on antanut paljon ja olen sitä kautta tutustunut ihmisiin joihin en olisi koskaan tutustunut, mutta sitten on se kääntöpuoli - ärsyttävä sellainen.

    Uskon, että itselläni ainakin tulisi ikävä lapsia vaikka niihin välillä meneekin aivan täysin hermo. En osaisi elää ilman heitä ja vaikka ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa vaihtoehtoa ydinperheestä, sillä eronneetkin vanhemmat voivat silti olla perhe, niin itse haluan antaa lapsilleni ehjän kodin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit