Äitiyden vaikeimpia kysymyksiä ja päätöksiä



Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa eräästä itselleni tärkeästä aiheesta. En vain ole löytänyt arjesta kunnolla aikaa kirjoittamiselle, sillä olen kokenut kyseisen asian niin monimutkaiseksi, laaja-alaiseksi ja jopa henkilökohtaiseksi kirjoittaa, etten ole tiennyt miten jäsentelisin tekstin fiksusti.

Nyt asia on kuitenkin paisunut ajatuksissani kuin pullataikina ja mun on pakko kirjoittaa. Asia konkretisoitui päässäni äitienpäivänä, kun pojallemme sattui vahinko ja vietimme tuon koko päivän kahdessa eri sairaalassa. Ei ole epäilystäkään etteivätkö lapseni olisi mulle kaikki kaikessa, mutta kun on istunut kaksi tuntia Tyksin lastenpäivystyksessä huolesta soikeana tajuaa, että tämä kaikki voidaan viedä multa ihan koska tahansa pois, eikä kukaan kysy siihen lupaa.

Ja niin se asia konkretisoitui. Haluan olla lasten kanssa kotona kesän 2020.

Opiskeluni ovat siinä pisteessä, että valmistun tämän vuoden joulukuussa. Kunhan saan kaikki näytöt suoritettua ajallaan ja pysyn muutenkin koulun aikatauluissa mukana, olen loppuvuodesta valmis lähihoitaja. Tykkään työstäni, ihan toden totta pidän siitä todella paljon. Työkaverini ovat huippuja ja mitä enemmän olen saanut viime aikoina työpaikallani vastuuta lisää, olen alkanut uskomaan itseeni ja siihen, että voin oikeasti vielä joku päivä sanoa itseäni ammattilaiseksi. Olen huomannut myös vuorotyön sopivan itselleni parhaiten ja olen jo pitkään ollut se versio itsestäni mistä pidän todella paljon ja onnellisuuteni heijastuu myös väistämättä perheemme muihin jäseniin.

Vaikka reilu kulunut vuosi on ollut lähestulkoon kaiken suhteen aika raskas, olen äärimmäisen iloinen siitä, että uskalsin ottaa tämän riskin. Lähteä opiskelemaan kesken raksaprojektimme ja sekoittaa arkemme kaksivuorotyöllä, sillä pahimmalla mahdollisella haittatekijällä. Olemme selvinneet tästä kaikesta loppupeleissä niin uskomattoman hienosti, vaikka välillä tulikin omalta osaltani heitettyä hanskoja tiskiin useamman kerran. Onneksi aina kuitenkin olen ottanut hanskat takaisin hyppysiini ja todennut, että eteenpäin on mentävä.

Tämän kaiken lomassa myös lapset ovat kasvaneet salakavalasti isoiksi. Tyttö on syksyllä viskari ja poika aloittaa ensimmäisellä luokalla. Olen saanut hoidettua kaiken kouluun liittyvän, viimeisenä varattua ajan ekaluokkalaisen terveystarkastukseen. Olemme käyneet ensimmäisessä vanhempainillassa ja myös poika on ehtinyt käydä tutustumassa tulevaan luokkaansa. Aika kuluu, vaikka sitä kuinka yrittäisi hidastaa.

Heinäkuussa pidän kahden viikon kesäloman, toisen puoliskon olen jakanut elokuulle niille päiville, jolloin poika koulunsa aloittaa. Haluan olla edes hetken kotona hänen kanssaan, viemässä kouluun ja mennä vastaan päivän päätteeksi. Haluan ihan jokaisella solullani olla läsnä ja raastaa valmiiksi jo nyt ne aamut, jolloin hänen on lähdettävä yksin. Muistaa reppu, harjata hampaat ja yrittää syödä edes jotain aamupalaksi. Onneksi vuorotyöni tekee arkeen myös niitä arkivapaita, jolloin olen aamuisin kotona.

Tämä kesä on myös pojan viimeinen kesä, jolloin hän on vielä oikeutettu päivähoitoon. Ne väliviikot, jolloin en ole lomalla lapset ovat päiväkodissa. Kaikenlisäksi vieraassa päiväkodissa, naapuri kunnassa, vieraiden aikuisten ja lasten kanssa. Vaikka oikeus päivähoitoon vielä tämän kesän ajaksi on meille pelastava tekijä, on silti todella mälsää viedä lapset heille vieraaseen paikkaan. Vaikka kyse onkin vain viikoista, mutta silti se tuntuu ikävältä.

Monet perheet tekevät tässä elämänvaiheessa toisen, kolmannen tai neljännen lapsen. Toivon, etten sohaise nyt mielipiteelläni ampiaispesään, mutta tiedän omastakin tuttavapiiristä heitä, joilla on sopivasti laskettu aika ennen kesälomaa ja syksyllä alkavaa koulua. Ja myönnän, myös me miehen kanssa miettisimme tuota, mutta pitkien pohdintojen jälkeen tulimme siihen päätökseen, ettei se olisi oikein. Meillä ei ole tällä hetkellä sellaista tunnetta, että mitään puuttuisi ja koemme itsemme valmiiksi perheeksi. Emme kaipaa mitään, tai ketään. Me olemme tässä. Uskokaan kuitenkin kun sanon, ettei päätös ollut helppo tai syntynyt hetken mielijohteesta saunan lauteilla istuen. Olen viimeiset puoli vuotta jojotellut asiaa päässäni, taistellut ajatusteni kanssa. Olemme miehen kanssa jopa kirjoittaneet paperille hyvät ja huonot puolet. Huonoja puolia oli selkeästi enemmän ja vielä pitkän, pohjaa hipoavan fiksun keskustelumme jälkeen päätöksemme oli selvä.

En kaipaa vauva-arkea, valvottuja öitä, eri ikävaiheissa tulevia uhmia, sormiruokailua, imettämistä, ensi hymyä tai mitään. En kaipaa mitään niistä ja se tuntuu niin helpottavalta sanoa ääneen. Vihdoin! Koimme vääräksi vaihtoehdoksi tehdä kolmannen lapsen vain sillä verukkeella, että saisin olla lasten kanssa mahdolliset kaksi kesää kotona.

Vielä en tiedä miten kesä 2020 onnistuu taloudellisesti. Olen ajatellut, että tekisin aivan tuhottoman paljon töitä seuraavan vuoden, jos vain mitenkään mahdollista, mutta raksaprojektimme kannalta tämä vaihtoehto on hankala. Jo pelkän kaksivuorotyöni suhteen tilanne on hankala, sillä talo ei valmistu itsestään eivätkä lapset ole luonnollisestikkaan tarpeeksi itsenäisiä pyörittämään arkea. Olen myös ajatellut, etten hae valmistumiseni jälkeen työpaikkaa - ainakaan vakituista sellaista. Olen valmis tekemään sijaisuuksia niin paljon kuin mahdollista, kesällä olla lasten kanssa kotona ja syksyllä hakea työpaikkaa tai mahdollisesti lähteä jopa opiskelemaan. Hammashoitaja, terveydenhoitaja ja puhevammaisten tulkki kiinnostavat tällä hetkellä eniten. Haluan ehdottomasti laajentaa omaa osaamistani ja käydä koulua sekä erilaisia kursseja aina kun siihen on pieninkään mahdollisuus.

Koen, että aikani on juuri nyt tehdä näitä päätöksiä. Nämä on myös samaa aikaa niitä vaikeimpia kysymyksiä ja päätöksiä. Mitkä asiat painavat vaakakupissa eniten, millä on oikeasti merkitystä ja minkälaisia muistoja itselleni ja meille haluan.

Ja mä haluan, että kesä 2020 on meille se kesä millä on merkitystä.


Kommentit

Suositut tekstit