Elämää rintamamiestalossa


Multa on kysytty paljon tähän rintamamiestaloon muutettuamme, että miten olemme viihtyneet ja miltä muutto on tuntunut. Olen vastannut jokaiselle kysyjälle lyhyesti, että hyvin ja muuttokin sujui sitten lopulta suht kivuttomasti.

Nyt kuitenkin ajattelin, että voisin kertoa arjestamme enemmän, tästä talosta ja siitä miten olemme viihtyneet. Huomasin, etten ole kirjoittanut aiheesta mitään ja koska arki jo pyörii sujuvasti omilla uomillaan, olisi nyt hyvä aika kertoa kuulumisia.

Tarinan siitä miten päädyimme muuttamaan tähän taloon, voitte käydä lukemassa Kun ei tiedä mistä aloittaa - postauksesta. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että kun ostimme tonttimme 2017 kesällä, muuttaisimme puolentoista vuoden kuluttua vuokralle vanhaan rintamamiestaloon ja vain hiekkatien toiselle puolelle tonttiamme. Tällä hetkellä kun istun keittiön pöydän äärellä ja katson ikkunasta ulos, näen talomme julkisivun. Pihan, lastemme huoneiden ikkunat ja meidän makuuhuoneen sekä kodinhoitohuoneen ikkunat. Joka kerta tuota näkyä katsoessani tekisi mieli nipistää itseäni, että onko tuo moderni tummanpuhuva puutalo todellakin meidän? Meidän perheen tuleva uusi koti?

No on se! Ihan mieletöntä!

Sen verran voin kertoa tarinaa talon etsintäprojektistamme, että joskus kuusi vuotta sitten poikamme ollessa aivan pieni päätimme miehen kanssa, että haluamme kasvattaa perheemme maalla. Olisi ihanaa jos löytäisimme jostain vanhan maapaikan punamultaisine piharakennuksineen, omenapuineen, lautalattioineen ja kakluuneineen. Kävimme katsomassa paria varteenotettavaa ehdokastakin ja teimme tarjouksia joista hävisimme aina jokaisen. Sitten löytyi niitä aivan täydellisiä paikkoja, joiden hintahaarukka oli omaamme nähden aivan liian suolainen ja iski epätoivo. Lopulta kävi niin, että kolmiomme jonka olimme ostaneet ensimmäiseksi yhteiseksi kodiksi muuttui molempien lastemme lapsuudenkodiksi, missä asuimme kokonaiset kuusi vuotta.

Kunnes löysimme ihanan tontin ja asiat vain loksahtivat paikoilleen.

En ole harmissani siitä, ettemme sitten löytäneetkään vanhaa maapaikkaa, sillä havahduin yksi päivä siihen, että asuessamme nyt tässä vanhassa rintamiestalossa elämme periaatteessa myös sitä aikaa, jonka olisimme halunneet reilut kuusi vuotta sitten. Vanha talo natisevine lattioineen ja pihasaunoineen. Tosin, pihasauna ei ole käytössä ja lautalattian tilalla on ylikulunut parketti mutta ajan havinaa tässä talossa kuitenkin on ja me pidämme tästä. Tämä on koti, mihin on kiva tulla. Lämmin, täynnä kummallisia ratkaisuja ja materiaali yhdistelmiä, mutta tässä on todella kiva pohjaratkaisu ja ( aika ) suurella remontilla tästä saisi todella kauniin ja ihanan kodin.

Pidän etenkin tämän talon ikkunoista, keittiön vanhoista kaapeista sekä keittiön katosta mistä roikkuu vanhat pölyiset voimistelurenkaat. Pidän olohuoneen kattokruunusta ja oikeastaan jokaisesta valaisimesta, jotka vuokranantajamme jätti taloon. Pidän yläkertaan menevistä portaista, vaikka ne ovatkin jääkylmät ja ne saa aina juosta ylös. Pidän myös vanhoista ovista ja siitä, että täällä en koe koko ajan suurta tarvetta heilua mopin varressa. Jollain tavalla koen, että tässä talossa saa näkyä elämä ja olemme jopa kirjoittaneet keittiön oven karmeihin lastemme pituudet.

Neliöitä talossa on vähän yli sata ja lämmittäjänä toimii öljy. Ei se kaikista mieluisin vaihtoehto, mutta talo on vanha, emmekä me voineet vaikuttaa asiaan tähän muuttaessamme. Öljylämmitys vaatii eurojen laittamista sivuun, mutta sitä olemme tehneet onneksi jo muutenkin tähän koko projektiin ryhtyessämme. Öljylämmitys on mielestäni tämän talon ainoa iso miinus. Ai niin ja myös se, ettei talossa ole minkäänlaisia korvausilmaventtiilejä. Koska talo on vanha ja myös ikkunat, on silloin taloa tehdessä ajateltu ikkunoinen kuitenkin valskaavan sen verran, että ilma talossa kiertäisi. Näin ei kuitenkaan ole ja talossa oli koko talven aika painava ja raskas ilma. Nyt keväällä mies laittoi tarvittavat venttiilit ja pidämme aina päivisin ikkunoita ja kotona ollessamme myös ovia hieman auki, että ilma kiertäisi ja keventyisi. Tästä on ollut apua ja onneksi on olemassa villasukkia viluvarpaille.

Hiiriä talossa ei ole, enkä ole kuullut rapinaakaan mistään. Sen sijaan muurahaiset ovat heränneet talviuniltaan ja kirmaavat välillä tiskipöydällä ja takan edustalla. Jostain kumman syystä tämä ei häiritse, vaikka tiedän niiden tekevän vain tuhojaan talon rakenteissa ja kuiva-ainekaapeissa, minne eivät ole vielä onneksi tietään löytäneet. Siitä huolimatta, että suhtaudun muurahaisiin kummallisen kevyesti, olen miehen kanssa samaa mieltä siitä, että ne pitää tuhota. Rakentakoot pesänsä muualle, vaikka meillä onkin kodikasta ja lämmintä.

Vuokranantajamme on mukava ja olemme tehneet hänen kanssaan reilun diilin. Olemme oikeasti todella onnekkaita kun kohdallemme sattui tällainen onnenkantamoinen. Maksamme luonnollisesti joka kuukausi vuokraa, sekä kaiken muunkin mitä talossa asuminen vaatii. Sen lisäksi olemme uusineet tähän muuttaessamme keittiön tiskiallaskaapin ja mies hetki sitten ne venttiilit. Ja tietysti pidämme pihasta huolta ja muutenkin kohtelemme taloa kuin se olisi omamme.

Sellaista elämää täällä, vanhassa rintamamiestalossamme. Vaikka kuinka tässä viihdymmekin toivon silti, että tämän vuoden loppupuolella voisin katsoa tätä taloa jo toisesta näkökulmasta. Katsoa uuden talomme makuuhuoneen ikkunasta ulos tämän talon keittiöön ja kiittää sitä siitä, miten hyvänä se meitä piti.



Kommentit

Suositut tekstit