Muuttohässäkän jälkeisiä kuulumisia




Olemme ensimmäisen viikon jälkeen pikkuhiljaa saamassa arjesta ja rutiineista kiinni. Olen niin helpottunut, että muuton jälkeinen ensimmäinen viikko on vain pelkkä muisto, sillä se jos jokin oli varmasti koko muuttohässäkän raskain osuus. Koska lasten päiväkoti täällä alkoi vasta joulukuun ensimmäisenä maanantaina ja vanhassa paikassa oli vielä hoitopaikat varattuina, ajoimme joka aamu 40 minuutin automatkan viedäksemme lapset päiväkotiin ja eskariin. Sieltä suuntasimme molemmat miehen kanssa vanhalle kodille siivouspuuhiin ja minä sen jälkeen vielä iltavuoroon ja iltavuoron jälkeen sama automatka takaisin uuteen kotiin.

Vaikka itsellä loppui viikon aikana energia monta kertaa, en voi kun nostaa hattua lapsille kuinka hienosti he sopeutuivat tuohon viikkoon. Aikaisiin aamuherätyksiin, tuhottoman pitkiin päiviin ja kaikkiin pieniin ja ei niin pieniin muutoksiin. Viimeisenä aamuna kun vein heitä päiväkotiin, kiitin heitä kärsivällisyydestä ja uskomattomasta tsemppihengestä, jonka he toisilleen loivat.



Tämä toinen viikko on sujunut ensimmäistä rauhallisemmin. Kroppani ilmoitti puolessa välissä viikkoa, että nyt nainen rehkiminen riittää on aika rauhoittua, kun jouduin flunssan nielemäksi. Olen ottanut rennosti, levännyt ja nukkunut uskomattomia määriä. Tämän syksyn ollessa yksi elämämme raskaimmista, en pidä minään ihmeenä sitä, että jossain vaiheessa myös se mieli ja keho ei jaksa kantaa taakkaansa enempää. Tämä viikko on tehnyt siis hyvää, monella tapaa.

Lapset aloittivat uudessa päiväkodissa maanantaina ja ehtivät kolmen päivän aikana päästä hyvin mukaan porukkaan. Olen löytänyt itseni useaan otteeseen tällä viikolla ihmettelemästä sitä, kuinka hyvin kaikki on mennyt. Niinku aivan kaikki. Tiedän, että lapset sopeutuvat asioihin meitä aikuisia paremmin, mutta se kuinka upeasti kaikki on mennyt tuntuu suorastaan taivaanlahjalta. Mitä niin hyvää olemme muka tehneet, että olemme ansainneet tämän kaiken? Mikä onni ja kiitollisuus!



On myös kummallista miten paljon tämä talo tuntuu jo kodilta. Emme ole koskaan asuneet omakotitalossa ja yht`äkkiä on todella kummallista, kun lapsilla on omat huoneet yläkerrassa ja he eivät aina pyörikkään jaloissa. Että voi ihan oikeasti olla rauhallista ja hiljaista, vaikka lapset ovatkin kotona. Voin oikeasti tehdä asioita itse itselleni rauhassa, ilman että joudun sitä erikseen vaatimaan. Ihanaa on myös se kuinka hienosti lapset ovat ottaneet vastaan tämän kaiken. Lapset ovat selkeästi vapaantuneempia ja rennompia kun ympärillä on enemmän tilaa ja aina löytyy paikka rauhoittumiselle, pois pikkusiskon tai isoveljen ärsyttävän länkytyksen ympäriltä.

Tämä talo tulee varmasti säilymään lasten muistoissa aina, ainakin toivoisin niin. Jollain kummallisella tavalla olemme jo kaikki vähän tykästyneitä tähän, enkä todella olisi sitä vielä hetki sitten uskonut.

Ihanaa joulunaikaa, kuullaan taas pian.

__

Lue myös:
Kun ei tiedä mistä aloittaa

Kommentit

Suositut tekstit