Suuria päätöksiä



Kesäkuu on ehtinyt vaihtua heinäkuuksi ja juhannuskin on jo juhlittu.

Ihan näin pitkää taukoa mun ei ollut tarkoitus pitää kirjoittamisesta, mutta tiedättehän te.

Monet kerrat lasten mentyä nukkumaan olen ajatellut avaavani koneen kirjoittaakseni ylös kuulumisia ja ajatuksia, mutta en olekkaan jaksanut suunnata energiaani siihen. Olen valinnut mielummin hiljaisuuden ja istunut pitkiä aikoja saunan lauteilla pohtien kaikenlaista.

Vielä viime viikolla ja sitä edeltävänä olin nimittäin sitä mieltä, että keskeyttäisin oppisopimukseni tai että siirtäisin sitä ainakin vuodella eteenpäin. Tiesin kyllä, että talonrakentaminen, pienet lapset, vuorotyö, koulu ja arjen pyörittäminen yksin vaativat paljon voimavaroja ja hyvää organisointikykyä, mutta todellisuus on ollut yhtä vuoristorataa.

On ollut kerta, jolloin olen tullut yhdeksän jälkeen iltavuorosta tyhjään kotiin ja ihmetellyt missä kaikki ovat. Kunnes selvisi, että mies oli unohtanut ajankulun, teki hommia vielä tontilla ja lapset olivat isovanhemmilla hankalien aikataulujen vuoksi. Tämä oli huonoin hetkeni koko taloprojektimme aikana, sillä aloin holtittomasti itkeä ja raivota miehelle puhelimeen. Itkin meidän taloyhtiömme pihalla, kirosin koko tontin ja oppisopimuksen alimpaan helvettiin ja tein päässäni päätöksen juurikin siitä keskeyttämisestä. Raivopuuskan jälkeen lähin hakemaan lapsia isovanhemmilta itkien koko kymmenen kilometrin pituisen automatkan, ripsivärit poskillani miettien ettei tässä ole mitään järkeä.

Perille päästyäni kirosin anopilleni kaikkea tätä paskaa ja vannotin, etten enää koskaan ikinä lähde tällaiseen projektiin mukaan.

Lapset eivät tietenkään olleet tilanteesta moksiskaan, vaan olivat innoissaan että saivat sinä iltana valvoa paljon normaalia pidempään. Lastenhuoneeseen tuli hiljaisuus lopulta klo. 22.40 mutta mun päässäni kiehui edelleen. Sinä myöhäisenä iltana saunan lauteilla istui kaksi todella väsynyttä ihmishahmoa. Molemmat varmasti kuumeisesti miettien mihin ihmeeseen sitä ollaan ryhdytty ja miten tästä selvitään ehjänä perheenä. En muista koska viimeksi saunassa olisi vallinnut niin syvä hiljaisuus.

Nyt olenkin suurien päätöksien edessä, kun mietin miten ihmeessä jatkan tästä eteenpäin? Uskon, ettei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, sellaista joka olisi jokaiselle osapuolelle hyväksi. En tietenkään haluaisi luovuttaa. Tykkään työstäni ja haluan saada pätevyyden tulevaisuutta ajatellen. Tiedän mitkä asiat kiinnostavat ja minkälaista työtä haluan tulevaisuudessa tehdä. Ihan super huipuista työkavereista puhumattakaan, joita tulisi todella kova ikävä.

Olen itkenyt ja miettinyt pääni puhki. Eristäytynyt mieleni kanssa sen syvimpiin syövereihin ja ollut yhtenä päivänä varma päätöksestäni, toisena taas en ole uskaltanut edes miettiä. Olen ollut huonolla tuulella, poissaoleva, räjähdysaltis ja herännyt keskellä yötä koviin sydämentykytyksiin. Hoen itselleni, että tämä on väliaikaista, kyllä tämä tästä ja meistä on tähän. Ei vain musta, vaan meistä perheenä.

Mulle on sanottu, että keskity hyvään ja positiiviseen. Sitä olen yrittänytkin ja tiedän, tämä on vain yksi projekti monien tulevien projektien edellä, ei mikään maailmanloppu.

Sen yritän muistaa joka päivä - ei mikään maailmanloppu.

Olisi ihanaa kuulla samassa elämäntilanteessa olevien ajatuksia. Miten olette selvinneet rakentamisesta ja miten arki teillä sujui?

Sana on vapaa ja olisi ihanaa jos käyttäisit ääntäsi. <3

Kommentit

  1. Tsemppiä ihan hirveästi arkeesi ������

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Njääh, mun sydämistä tuli kysymysmerkkejä :D
      Tässä uudet <3 <3 <3

      Poista
    2. Ihana Henna <3

      Kiitos paljon tsempeistä. Päivä kerrallaan, niin eiköhän se tästä!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit