Kun unelmista tulee totta

Te jotka olette lukeneet blogiani vasta täällä Me Naisissa, ette varmasti tiedäkkään minkälainen historia meillä on talokauppojen kanssa? Voin kertoa lyhyesti, että melko huono. Olemme asuneet tässä nykyisessä kolmiossamme nyt reilut viisi vuotta ja olemme aktiivisesti seuranneet talomarkkinoita viimeisen kolmen vuoden ajan. Olemme käyneet niin monissa näytöissä, että jos joku kysyisi määrää, en osaisi vastata. Olemme tehneet tarjouksia, hävinneet kaikki paitsi yhden. Tämän yhden vanhan maatalon suhteen teimme korkeamman tarjouksen, mutta ehtomme olivat liikaa. Niinpä vähemmän tarjonnut voitti. Olen ollut innostunut ja todella varma. Olen joutunut pettymään ja itkenyt aivan liian monet kyyneleet. Olen kiukutellut miehelleni ja sanonut, etten lähde katsomaan enää yhtäkään taloa, sillä joutuisin kuitenkin vain pettymään. Ja mulla kun on pahana tapana rakastua jokaiseen näkemääni taloon. Silti olen mennyt mukaan ja tietenkin rakastunut ja tietenkin taas pettynyt.

Monta, monta kertaa.

Lopulta aloin ajattelemaan, että tässä on oltava jokin suurempi juttu takana miksi meidän talokaupoista ei ole koskaan tullut yhtään mitään. On ollut äitiyslomaa, kotiäitivuosia ja vielä lisää äitiyslomaa. On ollut lyhyempi jakso työttömyyttä, epävarmuutta tulevasta ja pätkätöitä. Vaikka omaankin perus positiivisen ajattelutavan ja uskon siihen, että elämä kantaa vaikka eteen tulisi mitä, on jokin suurempi voima päättänyt meidän puolestamme ettei meidän aikamme vielä ole. Ei ole ollut fiksua ottaa suurta talolainaa kotiäitinä tai pätkätyöläisenä ja eihän sellaisia silloin edes saakaan. Ne suuret maatalot kakluuneineen, puulattioineen, omenapuineen ja punamultaisine piharakennuksineen eivät vain olleet se juttu, vaikka kolme vuotta niin toisillemme uskottelimmekin.

Mies välillä jopa heitti ilmoille ajatuksen oman rakentamisesta, mutta mä aina tyrmäsin sen. Ei todellakaan, siihen en koskaan suostu. Musta ei koskaan olisi niin suureen projektiin. Miten ihmeessä pystyn, onnistun ja jaksan priorisoida arjen lasten kanssa niin toimivaksi, ettei se kaadu jo alkumetreillä käsiin? 

Musta ei koskaan olisi siihen. Ja niin koko ajatus haudattiin.

Kunnes tämän vuoden keväällä ( taas yhden pettymyksen saattelemana ) sanoin miehelle, että okei rakennetaan. Oikeastaan yhtään sen enempää sanoja edes miettien, se vain lipsahti mun suusta. Tästä alkoi tonttien metsästäminen, hyvien sijaintien puntaroiminen ja budjetin laskeminen. Kaikki itselleni täysin vieraita asioita, sellaisia joita ei koskaan ennen ollut tarvinnut miettiä ja nyt ne olivatkin yht`äkkiä kovin ajankohtaisia heti vain sopivan tontin löydyttyä.

Ja tiedättekö mitä? Se sopiva tontti löytyi, tarjous tehtiin ja se hyväksyttiin! Me olemme siis todellakin miehen kanssa rakentamassa meille taloa! Uskomatonta! Olen tiennyt tästä jo tovin, mutta on ollut jotenkin niin vaikea käsittää tätä, että kolmen vuoden pettymysten jälkeen on vihdoin ja viimein myös meidän vuoro. Me rakennetaan! Meille talo!

Ollaan molemmat astumassa yhdessä niin suureen seikkailuun, että samaa aikaa hirvittää ja pelottaa. Samaa aikaa olen äärettömän kiitollinen, onnellinen ja todella täpinöissäni. Iloinen siitä, että saadaan rakentaa meille ja lapsille jotain omaa, meidän näköistä. Edessä on vaikka ja mitä, mistä en tiedä vielä puoliakaan enkä edes ymmärrä kaikkea, mutta toivon matkalla oppivani ja etenkin kasvavani. Tämä jos joku on sellainen projekti, taatusti.

Mies on ollut tontilla jo nyt heti työpäivien jälkeen. Tyhjentänyt tontilla olevaa taloa, joka puretaan. Mä olen hoitanut oman osani täällä kotona lasten kanssa ja kaatunut rättiväsyneenä sänkyyn pitkän päivän päätteeksi.

Kyllä meistä on tähän. Pitäkäähän peukkuja ja pysykää matkassa mukana!

Kuullaas taas, puss!

Kommentit

Suositut tekstit